Sain yhdeltä kaverilta, joka ei ole Kaide, lahjaksi Neil Straussin Rules of the Game pelimiesopaskirjan, jossa on 30 päivän Stylelife haaste. Jokaiselle päivälle on oma pelimieshaasteensa ja 30 päivän jälkeen pelimiestaitojen olisi pitänyt parantua niin paljon, että ei ole vaikeuksia saada treffejä.

Ensimmäisen päivän haaste on lähestyä viittä tuntematonta ihmistä. Aioin tehdä tämän viime viikolla tanssituntini jälkeen. Menin paikallisliikenneaseman bussipysäkeille, jossa oli paljon ihmisiä seisoskelemassa ja ajattelin, että siellä olisi hyvä lähestyä ihmisiä. Mietein jotain avauksia, kuten vaikkapa menoa kartan eteen ja kysymistä joltakulta vieressä seisovalta vaikkapa: "Missähän täällä kartalla on X-paikka?", mutta en tehnyt sitä ja lähdin kävelemään puistoon ja ajattelin, että siellähän voisin vaikka avata jonkun ja kysyä "Ootko ollut ikinä sisällä tuolla kirkossa?". Sitäkään en sitten tehnyt vaan lähdin kävelemään kirjastolle päin ja mietein, että voisin kysyä vastaantulijalta "Tiedätkö missä on kirjasto?" tai "Tiedätkö mihin asti se [kirjasto] on auki?" sitäkään en tehnyt. Sitten ajattelin, että voisin kysyä joltain: "Mikähän olisi nopein reitti täältä x-asuinalueelle?", en sitäkään uskaltanut keneltäkään kysyä.

Menin kaukoliikenteen bussiasemalle. Kaidekin oli suositellut sitä haasteen toteutuspaikaksi. Istuin sisällä tuolille ja näin sisällä kolme mahdollista settiä avattavaksi: yhdessä setissä oli kolme nuorta kivannäköistä viroa puhuvaa naista, yhdessä kaksi vanhempaa rouvaa, yksi yksinäinen nuori nainen matkalaukkujen kanssa kuulokkeet korvilla ja myöhemmin paikalle saapui vielä varusmies. Mietein siinä istuessa avauksia, virolaiset tytöt olivat kaikkein paras setti avattavaksi mielestäni ja ajattelin mennä kysymään heiltä, että mistä olivat tai mihin olivat menossa ja mitä tekivät täällä. En kuitenkaan uskaltanut, vaikka välillä vähän katsoin heihin päin ja joku heistäkin katsoi takaisin. Varusmieheltä olisin voinut kysyä, että onko vaikka jostain ja ehkä heittää jotain juttua omasta armeija-ajastani, joka tosin kesti vain kaksi viikkoa. En tosin uskaltanut tätäkään tehdä. Istuin siellä paikallani keräämässä rohkeutta noin puolesta tunnista 50 minuuttiin ehkä. Lopulta tunnustin, että Approach Anxiety, eli lähestymiskammo vei minusta voiton. Niinpä lähdin pois paikalta ja nöyryytettynä takaisin kohti kotia. Vielä kotiin kävellessä yritin miettiä jotain avauksia millä voisin avata vastaantulijoita ja takaa tulevia. Esimerkiksi yksi oli, että olisin voinut kysyä, että missä täällä on lähin hostelli, koska olin tulossa bussiaseman suunnasta. Mutta AA oli yhä niskan päällä ja vei voiton, niinpä en saanut avattua ketään enkä yhtään settiä.

Mutta tällä viikolla asia oli toisin. Yhden vuorokauden aikana avasin kuusi tuntematonta settiä. Ensimmäinen tapahtu kun olin menossa vegaanilounaalle vaihtarikaverien kanssa ja en tiennyt missä se oli. Pienen rohkeuden keräämisen jälkeen näin keski-ikäisen naisen kävelemässä kadulla meitä kohti läheistä kävelytietä pitkin. Niinpä ajattelin näyttää kavereille, että minua ei approach anxietyt vaivaa ja lähdin kävelemään naisen kulkureitin tielle. Katsoin häntä päättäväisesti ja kun olin tarpeeksi lähellä sanoin: "Hei! Tiedätkö missä täällä on x-rakennus?". Hän hiljensi vauhtiaan, hymyili ja sanoi: "Se on tuo rakennus" ja osoitti lähellä olevaa rakennusta.

Päivällisellä huomasin, että paikalla oli myös Kaide. Kaide lähestyi myös vaihtarikavereitani ja teki heihin vaikutuksen. Kerroin heille jotain DHV-juttua Kaidesta, kuten hänen runoudestaan, erään kilpailun voitosta ja en muista mistä muusta. Suurin osa kavereistani oli sitä mieltä, että heistä Kaide oli "pushy" eli vissiin päällekäyvä ja he esittelivät Kaidelta saamaansa käyntikorttia. Kysyin myöhemmin erikseen japanilaiselta kaveritytöltä mielipidettä Kaidesta ja hän sanoi, että Kaide on "okei".

Takaisin siihen lähestymis-avaushaasteeseen. Aamu- ja keskipäivällä olin ensin luennolla, jossa yhdessä vaiheessa luennoitsija pyysi pinryhmissä miettimään jotain kulttuuritutkimuksen ja luonnontieteen tiedeominaisuutta sen pohjalta, että joku luonnontieteilijä oli pitänyt pilkkanaan kulttuuritutkimuksen tieteellistä julkaisua saamalla siihen läpi jonkin hölynpölyartikkelin luonnonlakien ja todellisuuden sosiaalisesta konstruktionismista. Tehtävänannon jälkeen katsoin taakseni ja siellä oli yksi poika ja kysyin häneltä, että mitäs mieltä hän oli asiasta, ei oikein mitään, sitten kysyin mitä opiskelee, tietojärjestelmätiedettä ja kysyi minun opiskelualaani. Aloin kertomaan sitten omaa näkemystäni asiasta, kerroin miten tällainen on päässyt tapahtumaan varmaan sen takia, että sosiaalisen konstruktionismin teoria on esimerkiksi sosiologiassa niin hyväksytty, että ehkä sitä ei tarvitse edes erikseen perustella ja kun siihen liittää mukaan luonnonlait, niin sen perustelemattomuus ja älyttömyys on saattanut jäädä huomaamatta ehkä siten. Hän ei oikein tullut täysillä mukaan juttuun, en edes muista mitkä olivat hänen argumenttejaan.

Päivän toisen ja vuorokauden sisään kolmannen lähestymisen tein yhden rakennuksen pienessä tietokonesyvennyksessä. Menin ensin koneelle, joka ei toiminut ja vaihdoin sitten konetta. Myöhemmin toimimattomalle koneelle tuli joku tyttö ja kun huomasin, että hän oli jokusen kerran naputellut tunnarinsa siihen pääsemättä sisään, huomautin hänelle: "Se tietokone ei taida toimia", hän vastasi välinpitämättömään äänensävyyn "joo" ja lähti pois.

Seuraavan, päivän kolmannen, lähestymisen tein kun menin Timon kanssa opiskelijaravintolaan syömään. Timo toimi vähän kuin mun wingmaninä ja meni istumaan johonkin pöytään jossa oli kaksi viehättävää tyttöä. Timo ei tainnut puhua niille koko aikana mitään, mutta kun huomasin heidän puheessaan katkon, heitin siihen mahdollisimman varmalla äänellä "What language are you speaking?", "Greek", he vastasivat. Siihen sanoin sitten "Kalosorisate...Finland", joka tarkoittaa tervetuloa ja Suomi englanniksi. Selitin siihen että se on ainoa sana jonka osaan kreikkaa.

Ruokailtuani lähdin kirjastolle ja siinä yhden rakennuksen vieressä oli nyt Kepun teltta. Menin siihen, pysähdyin, otin kahvia, maitoa kahvin kanssa, pullan ja karkin ja aloin small talkkaamaan teltassa seisovalla kepulaistytölle, että hyvä että on luomumaitoa, se antaa hyvän imagon. Täydensin tätä vielä tositarinalla vuoden 2004 (tjsp.) kunnallisvaaleista, jossa olin ollut kepun ja vihreiden kokouksessa ja kerroin että kepulla oli kasvisvaihtoehto kokouksessa, mutta vihreillä vain kinkkuvoileipiä ja vaalikojulla vihreät olivat tarjonneet lihahernekeittoa. Kerroin miten se oli rapauttanut kunnioitukseni kyseisen kaupungin vihreitä kohtaan. Tämä kepulainen tuntui tykkäävän tarinastani ja taisi hymyilläkkin minulle ja vastaili siihen jutteluun jotain. Huomasin teltalle pysähtyneen myös kahden tytön setin. Menin heidän luokseen ja avasin setin kysymällä, ovatko hekin keskustalaisia, he sanoivat "ei", olivat siinä vaan hengaamassa. Lähtivätkin sitten melkein heti kun tulin siihen heitä lähestymään. Sain heistä kuitenkin päivän neljännen lähestymisen. Viides lähestyminen tuli heti perään, kun sanoin paikalla seisoskelleelle kepulaiselle: "Kivat kengät", koska hänellä oli sellaisseet Reinot vai miksi sellaisia aamutossukengiä nyt kutsutaankaan. Hän kertoi jotain, että niillä ei pääse sisään johonkin yökerhoihin tai jotain.

Näin sain kirjan ensimmäisen pelimieshaasteen kolmestakymmenestä suoritettua ja olin hyvillä fiiliksillä.

Kävin vielä tanssitunnilla yhden tytön kanssa, jonka kanssa en aiemmin ole tanssinut. Oli tosi kivaa ja hän sanoi, että hänelläkin oli.